perjantai 23. syyskuuta 2016

Pienen mielen suuria ajatuksia

Katselin tuossa Vain elämää, tänään oli Chisun päivä. Siinä Lauri Tähkä esitti Chisun kappaleen Tämä rakkaus, jonka Chisu on kirjoittanut omalle tyttärelleen vuosia ennen tämän syntymää. Kappaleessa lauletaan rakkaudesta, jota ei voi ottaa pois. Ihmeestä, johon hänkin pystyy..

Tämän kappaleen kuullessani aloin ajattelemaan hyvin syvällisesti omaa suhtautumistani lapsiin. En kaikkiin, vaan omiin lapsiin. Aihe on esimerkiksi ikäni kannalta hyvin ajankohtainen, mutta kaikella muulla tavalla koen olevani hyvin kaukana aiheesta. Äitiydestä.

Huomasin, että en enää katsonut televisiota, vaan tuijotin parvekkeemme ovea ja olin syvällä omissa ajatuksissani..

Mietin, miksi ajattelen kaikesta muusta yleensä hyvin positiivisesti, oli se sitten uutta tai vanhaa, mutta suhtautuminen on hyvin myönteinen monia asioita kohtaan. Lähden usein uusiin asioihin avoimin, positiivisin mielin. Mutta tämä aihe.. Se on jollain tavalla mielessäni, jos ei negatiivinen, niin vähintäänkin torjuva.

Tottakai analysoivana ihmisenä menin heti omaan lapsuuteeni etsimään mahdollisia aiheuttajia torjuvalle ajatusmaailmalleni. Avoimesti totean, että lapsuuteni on mielessäni jonkin verran ristiriitainen. Samaan aikaan koen kasvaneeni turvallisessa ympäristössä ja miellän lapsuuteni positiiviseksi, en ole onnekseni joutunut kokemaan mitään dramaattisen radikaalia. Vai olenko vain naamioinut jotkin asiat valheellisiksi, helpommiksi kuin ne ovat? Osa, isokin osa meistä kokee varmasti esimerkiksi läheisen syövän tai alkoholismin ja niiden mukanaan tuomat tapahtumat ja kokemukset radikaalina ja dramaattisena. Pahana. Olen pohtinut, onko mieleni riisunut näistä asioista ne pahimmat asiat ja jättänyt samalla niin tarkan, mutta samalla hyvin sumuisen muistikuvan asioista. Vai olenko ollut niin onnekas ja osannut käsitellä asiat siten, etteivät ne enää herätä minussa pakokauhua tai vahvaa ahdistusta?

Toki lapsen mieli on horjuva, eikä viereisestä huoneesta kuultu läheisen itku tunnu samalta kuin sinä harmaana iltana, omat, eletyt ajatukset eivät enää kuulosta järkeviltä eikä toisen läheisen osittainen menetys tai oma osittainen hylätyksi tulemisen tunne tunnu sydäntä murtavalta. Onko alitajunta kehittänyt suojamuurin näiden ajatuksien ja tunteiden ympärille? Toimiiko aivot näin, rakentavat suojamekanismin?

Keskustelin työkaverini kanssa lapsuudesta eilen lounaalla, ja mietittiin myös sitä, onko jotkin asiat vaikuttaneet siihen, että olen nykyään niin tarkka omasta elämästäni. Tiedän tasan tarkkaan millainen haluan sen olevan, ja millainen taas en. Olen tarkka siitä, ketä päästän lähelle ja siitä, miten haluan elää elämääni. Pidän arvoistani kiinni kynsin ja hampain, enkä siedä epäoikeudenmukaisuutta. Ja luojalle kiitos, nykyään uskallan myös tarttua epäkohtiin ja taistella omien oikeuksieni puolesta, enkä siedä pahaa - en anna pahan katkeroittaa itseäni hiljaa sisältä päin, vaan järjestän asiat niin, että ne tulevat kuntoon parhain päin, mieluiten heti.

Vaikuttaako oma lapsuus myöhemmin mahdolliseen omien lapsien hankintaan? Vai onko kaikki sattumien summa? Vaikuttaako nykymaailma tai pelot? Miksi ajatus on luotaan pois työntävä?

Palatakseni Chisun kappaleeseen, minua jaksaa aina mietityttää toisten naisten kyky rakastaa jotain ajatusta, luoda uusi maailma jostain jota ei vielä ole. Kyky ajatella, että se joku, ehkä joskus olemassa oleva on suurin, rakkain, ehdottomin asia, ihminen. Uskaltaa jättää sen vain itseen keskittyneen elämän ja aloittaa täysin uudenlaisen, täydellisesti toiseen ihmiseen keskittyvän elämän. Ajatus on hurja, pelottava, mahdoton. Minulle. Tästä syystä tiedän, että äitiys ei asu minussa, samalla ymmärtäen, että tämä ei välttämättä ole pysyvä tila. Haluanko sen olevan, en tiedä. Samaan aikaan katson näitä edellämainitun kaltaisia tulevia ja olevia äitejä silmät suurina, ihmetellen ja ihaillen. Täydellistä omistautumista.

Lopputulema on se, että meitä kaikkia ei ole luotu äideiksi. Ainakaan vielä. Osaa ei koskaan. Avoimena, mutta osittain pelokkaana eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Ja samaan aikaan iloitsen lähellä olevien lapsionnesta. Itse olen toistaiseksi täydellisen onnellinen juuri näin.

Hyvin erilaista tekstiä näin perjantai-iltaan. Hyvin vapaasti tippuvaa ajatuksen juoksua. Marginaalisen pieni osa kaikista aiheeseen liittyvistä ajatuksistani, mutta taas piti päästä purkamaan hieman. Kiitos jos luit. Hyvää yötä.

16 kommenttia :

  1. Mun mielestä on rohkeaa, että uskaltaa sanoa ääneen omia ajatuksiaan ja tehdä niin kuin itsestä tuntuu. Jos äitiys ei tunnu tällä hetkellä omalta asialta, on mielestäni todella hienoa, että sen asian tiedostaa eikä yritä väkisin sulloutua "naimisissa, omakotitalo, farmariauto ja kaksi lasta" -muottiin. Itse koen (yhden lapsen äitinä), että vanhemmuudessa yksi tärkeimmistä asioista on epäitsekkyys, sillä oma lapsi menee aina kaiken edelle.Kirjoituksesi sai pohtimaan, että yhtä lailla sen tiedostaminen, että tämä asia ei ole minua varten ainakaan tällä hetkellä, on epäitsekäs teko. Tarkoitan, että mielestäni hurjasti parempi näin kuin että epävarmana siitä haluaako lapsen, yrittäisi lasta hankkia.

    Yhtä lailla kuin vapaaehtoisesti lapseton törmää varmasti helposti yhteiskunnassa kummaksuntaan, paheksuntaan jne, myös yhden lapsen "politiikka" tuntuu olevan tabu. Lapsemme syntymän jälkeen törmäsin lukemattomia kertoja uteluihin ja ihmettelyihin koska on seuraavan vuoro. Kun sanoin, että meillä lapsiluku on tässä erinäisistä syistä johtuen, koin paljon negatiivista vastaanottoa. Asia, mikäedelleen harmittaa minua..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heini kommentista ja ajatuksistasi! Mielestäni yksi ihmisen hienoimmista piirteistä on hyväksyä muiden ajatukset ja ymmärtää, että jokainen elää kuten parhaaksi kokee. Todella harmi että olet joutunut kokemaan paheksuntaa, muista että muiden kapeakatseisuus ei vie sinulta mitään joten älä murehdi sitä <3 Kiitos kun luit postauksen ja jaksoit vielä kommentoida sitä. Mukavaa viikonloppua teidän poppoolle! :)

      Poista
  2. Todella paljon samoja ajatuksia oli itselläni vielä jokunen vuosi sitten. En ole itse koskaan ollut lapsirakas ja olen tuntenut oloni hieman vaikeaksi esim. sukulaisten lasten seurassa. Jokin kuitenkin ajatusmaailmassa muuttui, oliko se sitten ikä, se että minulla on aivan mahtava mies ja olimme ehtineet monta vuotta nauttia kahdestaan olosta.. nyt kuitenkin meillä on pieni tytär ja äitiys on tuonut mukanaan uskomattoman tunnekirjon ja rakkauden. Tämä aihe on kuitenkin niin henkilökohtainen että ihan jokaisen omaa päätöstä tulisi kunnioittaa, mikään päätös ei ole toista huonompi. Mukavaa viikonloppua sinulle! :) t. Eveliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eveliina! Ihanaa että teitä on siunattu pienellä tyttärellä <3 Olet oikeassa, jokaisen meidän elämä kulkee omaa yksilöllistä polkuaan eikä koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen. Samoin teille! :)

      Poista
  3. Hyvä aihe, hieman samoja aiheita minäkin olen miettinyt. Minä tykkään muiden lapsista, mutta jos olisi oma lapsi se ajatus tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta vielä. Silloin jo kun olin pieni kaikki muut tytöt leikkivät perhettä ja kaikki halusivat leikkiä äitiä. Minä sen sijaan olin todella mielelläni lasten leikeissä se perheen kissa, tai vaikka postinjakaja. En tiedä miksi. Minulla ei ole koskaan ollut mitään valtavaa vauvakuumettakaan. Kaiken lisäksi minulla oli kerran kaveri joka oli silloin lapseton, mutta olisi halunnut lapsia. En kauhean hyvin osannut samaistua tilanteeseen. Minulla on sukulaisia joilla on paljon lapsia ja näin ollen olen joutunut arvostelun kohteeksi: en kuulemma elä sellaista elämää kuin pitäisi ja kaikilla muilla naisilla on jo lapsia mutta minulla ei. On tahalteen yritetty antaa jotain huonompaa kuvaa. Tietysti nuo sanat vielä pari vuotta sitten ärsytti/satutti, mutta nyt en enää välitä. Maailma on täynnä myös lapsettomia naisia, eikä ketään naista saisi tuomita sen perusteella onko lapsia vai ei. Emmehän me kukaan tee niin myöskään miehille, että arvostelisimme kuka on isä ja kuka ei. Uskon että tuollainen arvosteleva käytös kohdistuu yhä vain useasti naisiin ja se ei edistä tasa-arvoa.

    On myös niin monenlaisia elämäntilanteita, joita voi jo ihan blogienkin kautta nähdä. On naisia jotka matkustelee paljon jolloin lapsi ei sopisi siihen että toinen vaan reissaa koko ajan. On naisia jotka haluaa keskittyä täysillä uraansa, tai vaikka opiskeluun ja huutava vauva häiritsisi sitä. On naisia jotka ovat tulleet jätetyiksi tai muuten vaan eronneet, jolloin ei ehkä heti ensimmäisenä tule mieleen se että haluaisi heti lapsen uuden miehen kanssa. Joku ei ehkä halua lapsia koska pelkää synnytystä tai sitä minkälainen ihminen lapsesta kasvaa. On naisia jotka eivät vaan löydä tai edes halua sopivaa kumppania. Äidiksi ei myöskään ole pakko ruveta heti kaksikymppisenä, vaan kyllä se hieman myöhemminkin voi käydä jos haluaa. Myös adoptio on yksi vaihtoehto

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna pitkästä viestistäsi :) Pöyristyttävää, että vielä tänä päivänä löytyy kapeakatseisuutta niinkin paljon, että moni nainen saa siitä kuulla ja kärsiä. Kuka muu määrittäisi sinun elämän tyylin, kuin sinä itse? On heiltä hyvin itsekästä ja naivia ajatella, että he voisivat määritellä sinun elämäsi. Hyvää pohdintaa, kiitos kun jaksoit kirjoitella. Hyvää viikonloppua! :)

      Poista
  4. Oma suhtautumiseni lapsiin on ollut aina aika neutraali. Koskaan en ole ollut hulluna lapsiin tai osannut luontevasti touhuta ja pelleillä lasten kanssa. Koin sen maailman itselleni vieraaksi. Jotenkin jopa ankeaksi. Sellainen pikkulapsielämä ei vaan kiehtonut. Hävetti kun joskus jopa ärsytti jos äitiyttä tai vanhemmuutta ylistettiin jossain ihankuin kaikkien pitäisi sitä haluta.

    Sitten sain oman lapsen jota rakastan niin että sydäntä raastaa. Sitä tunnetta ei lapseton voi ymmärtää eikä se ole verrattavissa rakkauteen puolisoa tai lemmikkejä kohtaan. Ymmärrän täysin lapsettoman valinnan joskin ajattelen että jostain lapseton jää kuitenkin paitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sitä mieltä, että jos saisin lapsen, rakastaisin häntä myös aivan samalla tavalla, kuin sinä kuvailet. Uskon, että se on luonnollista ja hyvin todennäköistä monen naisen kohdalla. Olet oikeassa, kukaan ei voi ymmärtää toisen ihmisen tunteita, koska ei ole toisen ihmisen pään sisällä. Eikä myöskään voi ymmärtää asioita, joita ei ole itse kokenut. Emme osaa lukea ajatuksia tai hypätä toisen aivoihin. Ja totta, lapseton jää paitsi - lapsesta. Hyvin suuresta asiasta. Joillekin se on oikea valinta / tapahtuma, toisille ei. Kiitos kun jaksoit lukea postaukseni ja kirjoitella takaisin päin, hyvää yötä! :)

      Poista
  5. Oma lapsuus varmasti vaikuttaa yhtenä osatekijänä siihen, haluaako lapsia, millainen vanhempi on ja millainen haluaisi olla. Onhan tutkittukin, että omien vanhempien kasvatustavat voivat siirtyä eteenpäin omaan vanhemmuuteen, hyvässä ja pahassa. On varmasti hyvä tiedostaa ja pohtia, mikä omassa lapsuudessa on ollut hyvää ja mikä ei, mitä haluaa välittää mahdollisesti tuleville lapsille ja mitä ei. Jos lapsuus on ollut kovinkin rankka, ei välttämättä uskalla itse toivoa lasta, koska kokee ettei itsekään osaisi olla hyvä vanhempi, kun sellaisesta ei ole kokemusta. Tai sitten tulee olo, että itse vanhempana haluaa ja täytyy olla täydellinen. Sellaista ei vain taida olla olemassa, riittävän hyvä riittää!
    Mutta oman lapsuuden lisäksi varmasti miljoona muutakin asiaa vaikuttaa. Itsekin tunnistan tämän nykyisen elämäni ihanan itsekkyyden ja siksi äitiyden mukanaan tuoma epäitsekkyys hieman kauhistuttaa. Toisaalta toive lapsesta on suuri. Onneksi asiat usein menevät omalla painollaan. Ihan yhtä täyttä elämää voi viettää ilman lapsiakin :)
    Työni puolestakin saan hyvin samankaltaisia asioita kohdata, niin tästä heräsi hyvin ajattelemaan, kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kiitos kommentista :) Kiva että tämä herätti ajatuksia ja kiitos kun luit ja kommentoit. Mukavaa viikonlopun jatkoa! :)

      Poista
  6. Minusta on mielenkiintoista kuulla tällaisiakin ajatuksia. Lähiipiirissäni on mielestäni ikävä tapa olettaa että kyllä kaikkien täytyy haluta lapsia ja kun ikää alkaa olemaan jo lähemmäs 30 niin minulta on suoraan kysytty koska niiden lasten aika on. Luulen että ymmärrät varmaankin miltä tämä minusta tuntuu.

    Olen ajatellut että vielä en halua lapsia, en ole varma haluaisinko koskaan. Joku puoli minussa kuitenkin sanoo että tulen vanhempana katumaan tätä päätöstä niin yritä nyt sitten ottaa tästä selvää :D

    Minusta on kuitenkin kiva että uskalsit kirjoittaa tästä aiheesta ja arvostan aina ihmisiä jotka antavat tilaa myös muiden ratkaisuille eivätkä oleta että vain oma ratkaisu olisi oikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! :) mielestäni kaikki saa ajatella kuten tahtoo, mutta juuri tuo olettaminen on järkyttävän naivia. Ja kyllä, I know the feeling! Onneksi lähipiiri ei painosta sentään. Tsemppiä sinnekin ajatusten pyörteisiin <3 kivaa viikonloppua!

      Poista
  7. Mä en tykännyt nuorempana yhtään lapsista, en osannu olla lasten seurassa tai jutella lapsille. Nykyään mulla on ihana kummipoika, joka täyttää 4vee ja on mahtavaa seuraa. Pidän lapsista ja nykyään käyttäytyminen lasten seurassa on luonnollista. Ajattelin pitkään etten halua omia lapsia mutta nyt parisuhteen myötä ajatus omasta lapsesta on vahvistunut ehkä jopa pieneksi haaveeksi. Minullakin tuo 30 häämöttää puolentoistavuoden päässä (apua!) mutta onneksi kukaan ei ole kysellyt aiommeko lisääntyä miehen kanssa :D tiedän, että olen vielä liian itsekäs ja haluan vielä paljon aikaa itselleni ja kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa :) tehdä asioita mitä ei ehkä niin helposti tehdä kun on lapsia. Mutta eihän sitä myöskään tiedä tullaanko meitä ikinä siunaamaan lapsella, niitä kun ei tehdä vaan saadaan :) aika näyttää mutta kiirettä ei ole!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana ajatusmaailma, näinhän se juurikin on! :) Toivon teille ihanaa ja onnellista tulevaisuutta <3

      Poista
  8. Kiitos tästä postauksesta. Hienoa, että uskallat ottaa asian esille. Itse olen 34v. vapaaehtoisesti lapseton. Syytä en oikeastaan tiedä, suurimpana ehkä epävarmuus, pelko ja se että ei kaipaa lasta elämään kuten tuntuu, että suurin osa tekee. Koen silti painetta tästä. Pitäisi olla jo lapsi. Varsinkin kun on mies ja vakituinen työ. Suurimmat paineet ovat oman pääni sisällä. Joskus nautin perheellisten vaikeuksista (siis en niin että haluaisin kenellekään pahaa!) kun silloin tunnen, että pystyn perustella itselleni ja muille lapsettomuuden "kun ei tätäkään harmia tarvitse lapsettomana kokea". Täytyy yrittää keskittyä vain omaan elämään ja valintoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä anna toisten vaikuttaa sinun olotilaasi - miksi tekisit muiden tahdosta tai oletuksien vuoksi lapsen, jota et ole valmis tekemään? On todella harmi, että kaikki ihmiset eivät vielä ymmärrä sitä, että jokainen täällä pallolla elää omaa elämänsä - yleensä juuri nämä ihmiset eivät osaa elää itsensä kautta, vaan käyttävät muiden elämää sisällöksi omalleen. Se on vain heiltä pois, ei sinulta. Tämän kun oivaltaa, on siellä omankin pään sisällä helpompaa, ainakin itselläni :) Kiitos kun kommentoit ja ihanaa viikonloppua ja alkanutta lokakuuta! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.