torstai 5. marraskuuta 2015

Isänpäivä lähestyy

Isänpäivä lähestyy, enkä tänäkään vuonna ole valitsemassa korttia omalle isälleni. En edes muista, milloin olisin viimeksi sellaisen valinnut. Joillain lapsilla ei ole isää, koska hän on häipynyt kuvioista jo ennen lapsen syntymää, joidenkin isät katselevat lapsiaan taivaasta ja joillain voi olla jopa kaksi isää. Sitten on meitä, joiden isät ovat elossa, mutta joiden kanssa ei ole yhteydessä. Tänä talvena tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun näin oman isäni viimeksi. Sitä ennen taukoa oli neljä vuotta. Sitä ennen kävin isäni luona, toisella paikkakunnalla kun olin koulusta lomilla.

Kaikki läheiseni ovat tottuneet siihen, että mulla "ei ole" isää, tai ainakin siihen, että hän ei ole kuvioissa. Jännä juttu, mutta multa ei ole kovin usein kysytty, miltä se tuntuu. Kysyn tätä kuitenkin itseltäni hyvinkin usein, ja huomaan, että olen ehkä kehittänyt sellaisen vastauksen, jonka tokaisen itselleni ja tyydyn siihen. Vastaus on: "olen tottunut siihen". Toisaalta se kuulostaa kamalalta, mutta toisaalta, kai kaikkeen voi tottua tai turtua?

Mikä se vastaus sitten oikeasti voisi olla? Miltä se tuntuu, kun oma isä ei ole kuvioissa mukana? Kun mietin läheisiäni, joilla isä on kuvioissa, lämmittää se aina omaa mieltäni erityisen paljon. Musta on ihana katsoa, jos esimerkiksi isä ja tytär hulluttelee tai on läheisiä. Katson läsnäolevia isiä aina todella paljon ylöspäin ja arvostan heitä suuresti. Toisaalta, en ole kokenut, että olisin isää tarvinnut koskaan mihinkään ns. konkreettiseen - olen pärjännyt hyvin äitini kanssa kahden. Olenpa ainakin oppinut tyhjentämään likakaivot ja muutaman muun ällöttävän tai perinteisen miesten jutun, kun aina ei ole ollut miestä talossa niitä tekemässä.

Kyllähän sitä aina toivoo, että lähellä olisi se välittävä isä, johon turvautua, jolle hankkia isänpäiväkorttia tai vain mennä kylään ja kertoa kuulumisia. Mielestäni lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia ympärillä. Isä olisi ehkä raahannut minut niille kick boxing -tunneille, joista yhdessä vaiheessa haaveilin.

Mietin ja analysoin myös usein sitä, miten tällainen ensin osa-aikainen isättömyys ja sen jälkeen täysipäiväinen isättömyys olisi minuun vaikuttanut ja olen myös usein miettinyt, onko minulla omituinen suhde miehiin - tätähän usein kuulee, että huono isäsuhde vaikuttaa aikuisiällä myös tuleviin miessuhteisiin. En kuitenkaan ole löytänyt itsestäni tällaisia merkkejä. Olen ehdottomasti parisuhdeihminen ja ystävystyn miesten kanssa helposti. En koe heitä uhkana, enkä koe tuntevani mitään muutakaan normaalista poikkeavaa heitä kohtaan. Lapsena ystävystyin paremmin poikien kanssa, mutta en tiedä liittyykö tämä asiaan millään tavalla.

Onnekseni, minulla on ollut lähes aina lähipiirissä joku isä, josta olen saanut ns. miehen mallia ja nähnyt, millainen hyvä isä on. Erityisesti Tuukan isää olen aina katsonut ylöspäin ja miettinyt, että hänenlaisen isän haluaisin, jos nyt saisin valita. Olen niin onnellinen, että tällainen henkilö löytyy elämästäni.

Tätä aihetta oli pakko alkaa kirjoittaa ylös, sillä olen huomannut tällä viikolla pohtineeni asiaa normaalia enemmän, tuo lähestyvä isänpäivä ja "10 -vuotispäivä" on selvästi saaneet ajatukset juoksemaan ravia. Tästä asiasta on tullut puhuttua aika vähän kenenkään kanssa, ehkä osaksi siksi, että näytän päällisin puolin siltä, että asia ei minua vaivaa. Ja jos rehellisiä ollaan, ei se onneksi vaivaakaan niin paljoa, että kokisin traumatisoituneeni jollain tavalla. Mutta joskus, joskus aiheesta olisi ehkä ihan järkevää ja puhdistavaa vaihtaa pari sanaa jonkun läheisen kanssa.

Moni on varmasti pohtinut tämän postauksen aikana syitä sille, miksi isäni ei ole kuvioissa mukana. En kuitenkaan kenenkään henkilökohtaisia asioita halua tänne alkaa edes nimettömänä kirjoittamaan, joten sanon, että monen asian olisi voinut tehdä toisin, mikäli olisi halunnut pitää tyttären elämässään. Kyse ei ole mistään dramaattisesta, mutta tarpeeksi vakavista asioista, että lapsen ei tarvitse niitä suodattaa.

Enkä sano, että yhden vanhemman perheen lapset olisi millään tavoin huonommin kasvatettuja, mutta  kuten jo ylempänä sanottu, koskaan ei voi olla liikaa rakastavia aikuisia ympärillä. Lapsella on oikeus turvalliseen, rakastavaan lapsuuteen ja jos se on mitenkään mahdollista tarjota, on aikuisella oikeus se tehdä.

Nyt te, joilla se ihana, rakastava oma isä on lähellä. Menkää sinne kauppaan, ostakaa se kaupan kaunein isänpäiväkortti ja kertokaa, miten tärkeää on, että juuri hän on läsnä. Hyvää isänpäiväviikkoa kaikille :)

26 kommenttia :

  1. Kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Vanha sanonta on, vanhempiaan ei voi valita. Lisäisin siihen itse liitteen: valitettavasti. Perheeseen synnytään ja that´s it. Siinähän olet. Perheessä voi tapahtua paljon asioita, joista ei tiedä kukaan ulkopuolinen. Ei niistä asioista vaan paljoa muille pukahdeta. Pidetään sisällä ja se ei ole hyvä, lapset ovat kovin haavoittuvaisia.
    Mieti, tuntuuko sinusta siltä, että asioista olisi hyvä puhua jonkun kanssa, ammattiauttajan kanssa ehkä?
    Ja totta, ei ihmisen hyvä kasvatus ole siitä kiinni kuinka moni kasvattaa.
    Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon.
    Omasta puolestani voin sanoa, että oma isäni on tehnyt yhtä sun toista, mitä en voi antaa anteeksi ikinä (ei mitään SELLAISTA mitä joku heti ajattelee), mutta isä on elämässäni, koska on äidin kanssa edelleenkin naimisissa, vaikka äitikin on joutunut kokemaan hyvin ikäviä asioita. Äiti on itselleni äärimmäisen rakas, joten jos haluan nähdä äitiä - on nähtävä isääkin. Anteeksi en anna, en unohda. Elämä on.
    Katsoin juuri erään toisen blogin otsikkoa, joka oli "Isin tyttö". Olin sitä pienenä tyttönä, mutta sitten maailman muuttui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Ensiksi pitää kysyä, että kuinka hauskaa on se, että osasin odottaa ekaa kommenttia sinulta? ;) Ja siis innolla sitä odotin <3

      Olen miettinyt paljon tuota, mutta onneksi tilanne ei ole niin vaikea, että kaipaisin (en ainakaan usko) ammattiapua. Pystyn käsittelemään asiaa, tiedostan tosiasiat ja olen sinut asian kanssa. Joskus tulee haikea olo, mutta sehän on ihan normaalia :)

      Mä allekirjoitan tuon "perhettään ei voi valita" -sanonnan täysin. Ja lisäisin siihen vielä, että ystävät ovat ne, jotka aikuisena valitsemme ympärillemme, toiseksi perheeksi.

      Sinun ja äitisi suhde on tullut ilmi kommenttiesi perusteella, aivan ihanaa että sinulla on hyvä suhde äitiisi ja se tosiaan näkyy minullekin asti :) Ja tuo on niin totta, että unohtaminen on vaikeaa, tai oikeastaan mahdotonta.

      Kaikilla meillä on ne omat mieltä painavat asiat, onnekseni itse olen pystynyt käsittelemään tätä niin hyvin pääni sisällä, että en ole kokenut kärsiväni tilanteesta sen konkreettisemmin. Kiitos taas kun kommentoit TT! :)

      Poista
    2. Mulla jo sydän hyppäsi kurkkuun, kun luin "osasin odottaa ekaa kommenttia sulta". Nyt se on varmaan vihainen! :D Mulla on blogger auki kaikkien muiden ikkunoiden lisäksi, joten näen aina kun uusia postauksia tulee niihin blogeihin, joita seuraan.
      En itsekään ammattiauttajaa tarvitse, enkä kaikista yksityiskohdista kenellekään puhuisikaan - eihän se asioita muuksi muuta. Elämä tuo ja vie. Tsemppiä sinne! <3

      Poista
    3. Hahah, en nyt sentään :'D Totta ja samoin.. Kiitos <3

      Poista
  2. Itsekin menetin isäni nuorena vaikka hän ei kuollut olekaan. En enää edes osaisi ajatella miltä tuntuisi jos hän olisi enemmän osa elämääni. Yksi puhelu kuukauden välein on riittänyt ja olen jo tottunut siihen etten voi kertoa isälleni asioista tai pyytää apua jos on tarve, se on minä joka joutuu auttamaan häntä. Kaukaisesti minulla siis on isä, mutta minusta minulla olisi oikeus olla vieläkin se lapsi, eikä huolehtija jonka täytyy pelätä joka päivä milloin se viimeinen puhelu tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella ikävää kuulla :( meitä on monia. Meillä myös oli ennen puheluita parin kuukauden välein, nyt pariin vuoteen ei ole enää ollut niitäkään. Tuntuu turhauttavalta, kun jutut on aina niin pintapuoleisia, eikä niistä varmasti jäänyt kummallekaan mitään käteen. Tsempit myös sinne suunnalle <3

      Poista
  3. Mulle aihe on myös ajankohtainen.. jotenkin juuri viikonloppuna oleva isänpäivä on herkistänyt mua entisestään ja ajatukset on olleet isässä usein.
    Mun omassa muistissa on hirveästi aukkoja, kuitenkin vanhempani olivat yhdessä siihen asti kuin olin 13 vuotias. Isäni työ vaati paljon poissaoloa(suomessa) ja muistaisin että eipä hän kovin paljon elämässäni ollut koko lapsuusaikanani. Isä katosi pitkäksi aikaa elämästäni kun olin 13, koska vanhempieni parisuhdetta kohtasi tällöin kriisi. Avioero astui kuvioihin vasta myöhemmin ja kun olin 17, äitini ilmoitti, ettei aio hoitaa enää isäni asioita joten mun on sovittava näistä isäni kanssa. Sainkin isän (ja uuden naisystävän) elämääni pikku hiljaa takaisin. Olosuhteiden pakosta, koska näistä asioista oli sovittava jotenkin. Olin tosi onnellinen pitkän aikaa, että sain olla heidän elämässään osallisena, aluksi nähtiin paljon viikonloppuisin. Pikkuhiljaa tämä muuttui ja nähtiin sitten vähän harvemmin, mutta kerran kuussa varmaan. Heidän puheistaan aistin, että naisen lapset olivat hyvin paljon läsnä heidän elämässään. (Kaikki lapset olemme 23-25v tällä hetkellä).
    Tänä vuonna tapahtui käänne ja ollaan nähty ehkä n. 4 kertaa.. en osaa sanoa miksi. Tarkoitus ja puhe on ollut nähdä, mutta odotan heiltä yhteydenottoa, koska käyvät kuitenkin täällä (asutaan eri paikkakunnalla) suhteellisen usein. Itse en siellä päin liiku juuri lainkaan. Jotenkin musta tuntuu etten ole enää tervetullut, koen itseni heille jollain tapaa rasitteeksi. Tähän liittyy paljon kaikkea, joita en tässä voi enempää avata, mutta olen tästä tosi pahoillani. Kaipaan isääni, tosi paljon osaksi elämääni. En päivittäiseen elämääni, vaikka tällä hetkellä asioiden ollessa selvittämättä ajattelenkin häntä päivittäin. Kaipaisin kuitenkin hänet jollain tapaa osaksi elämääni ja haluaisin häntä tavata. Olen kuitenkin hänelle avautunut tästä hylkäämise tunteesta, joka mulle on jäänyt, kun hän oli vapaaehtoisesti poissa mun elämästä useita vuosia. Siksi mua suuresti on haavoittanut, etten ole saanut häneltä yhteydenottoa. Itse otin yhteyttä koskien tulevaa isänpäivää ja sain hyvin epämääräisen vastauksen, joka vain vahvistaa sitä tunnetta, ettei mua kaivata siellä. Ajattelen usein muita ihmisiä, joillakin ei ole isää ollenkaan, tosilla on hyvä ihana isä joka välittää, toisilla on sama tilanne, kuin sinulla ja minulla, isä on, mutta ei ole.. Vaikea sanoa mikä näistä tilanteista on se pahin, itse kuitenkin koen usein pahaa oloa, tämän etäisen suhteen vuoksi.
    Kirjoituksesi oli kaunis ja ajatuksia herättävä, olen iloinen, että elämässäsi kuitenkin on isällinen hahmo (kuulosti hassulta) ja tarkoitan tässä kun mainitsit Tuukan isästä. Se varmaan on yksi sellainen asia, mikä osaltaan helpottaa sitä, ettei oman isäsi ja sinun väliset asiat vaivaakaan niin kovasti. Tällä kommentilla ei nyt ollut mitään varsinaista punaista lankaa, tuli vaan tarve kirjoittaa, kun asia on itselle läheinen. Mukavaa syksyä joka tapauksessa, juttujasi on oikein mukava lueskella :)
    -S-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi ja siitä, että jaoit omaa tarinaasi hieman. Tuo tilanne kuulostaa todella ikävältä, ehkä eniten siksi, että koet tulleesi hylätyksi ja siksi, että isäsi tiedostaa tilanteen, muttei tee asialle "mitään". Olen pahoillani tästä tilanteestanne, todella ristiriitaisen kuuloista :( Lapsen ei tulisi koskaan joutua hoitamaan asioita aikuisten puolesta ja aikuisella on vastuu lapsesta ja yhteydenpidosta. Mielestäni se on jopa velvoite. Kiitos vielä, kun kommentoit, toivon sinulle kaikkea hyvää ja että pääsisit tämän tilanteen "herraksi" sillä tavoin, ettei se kaiverra mieltäsi.. Toisaalta, en tiedä onko se mahdollista, kuten ei minullakaan näköjään. Samoin, ihanaa syksyä ja pian alkavaa talvea <3

      Poista
    2. Samaa mieltä, lasta ei koskaan saisi käyttää välikappaleena aikuisten sotkuissa ja samaa mieltä siinä, että kyllä aikuisella on se vastuu siitä yhteydenpidosta myöskin. Uskon, että joskus vielä pääsen tilanteen herraksi, luulen, että mun olisi saatava (vielä kerran) sanottua nämä asiat isälleni, jotta saisin asiaan ratkaisun. Sen jälkeen asia tosiaan olisi hänen päätettävissään, että jos ei pidä yhteyttä, niin sitten ei pidä ja sitten mun täytyy myös luovuttaa, eikä käyttää asian pohtimiseen energiaa. Sama tilanne kuin sinulla, ulospäin en näytä että asia vaivaa, mutta tottakai sen miettiminen vie energiaa. Isänpäivän ajankohtaisuus kuitenkin sai nämä ajatukset itsellänikin enemmän vireille. :) Aihe on hieman synkeä, mutta mä pidän mieleni kuitenkin iloisena ja katseen tulevassa (odotan jo kovasti pikku pakkasia ja joulua, hullua miten nopeasti se tuleekaan!) ja samalla nautiskelen tästä ihanasta syksystä. Edelliseen postaukseen lisäämäsi kuvat olivat ihania, itse kuljen usein ilman kameraa, mutta ihastelen kaikkea kaunista silmilläni ja tallennan ne mieleeni. Olen aika iloinen että asun tällä hetkellä paikassa jossa on neljä vuodenaikaa :)

      Poista
    3. Meidän energiatasot näyttävät olevan samoilla aalloilla asian suhteen, pidetään siis lippu korkealla vastedeskin! :) Toivottavasti saat tilaisuuden käydä asian läpi isäsi kanssa. Itsellä se taitaa olla myöhäistä.. Kiitos palautteesta, kiva että tykkäät! :)

      Poista
  4. Oma isäni kuoli vuonna 2003, kun olin 12-vuotias. Joka lähestyvä isänpäivä aiheuttaa ahdistusta ja palan tunnetta kurkussa, vaikka isä ei koskaan elämässäni ollutkaan läsnä. Näin myöhemmin olen harmitellut, etten tuntenut omaa isääni kovin hyvin ja leikitellyt ajatuksella olisiko isäni vielä voinut saada elämänsä kuntoon ja tutustua minuun, jos olisi hengissä. Kirjoituksesi sai minut ajattelemaan, että suhteemme saattaisi kyllä olla hyvin samankaltainen kuin sinulla ja isälläsi. Itsellänikin on ollut elämässäni hyviä miehen malleja ja olen myös solminut pysyvän parisuhteen ja ystävystynyt miehien kanssa aina helposti. Kyllä me pärjätään! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, että tästä menetyksestä huolimatta olet pärjännyt hyvin :) niin me tehdään! <3 kiitos kommentistasi!

      Poista
  5. Mulla on samanlainen tilanne. Oon 22-vuotias ja vanhempani erosi kun olin noin kolmen, hetipian pikkusiskoni syntymän jälkeen. Siitä lähtien välini isään on ollut aika ristiriitaiset. Ikinä hän ei meitä ole halannut tai kehunut, aina vain saadaan lokaa niskaan ja kuullaan siitä, kuinka kelvottomia me kaikki lapset olemme eikä meistä ole kuin harmia. Surullista, että asiat ovat näin, mutta enpä ole ikinä isää elämääni kaivannutkaan. Olen oppinut elämään ilman. Muiden on vaikea käsittää, miten pystyn olemaan niin kylmä omaa vanheempaani kohtaan, mutta niin metsä vastaa kun sinne huudetaan ja kaiken löytää edestään, minkä taaksensa jättää. En ole enään asiasta katkera enkä enään odota minkäänlaista yhteyttä isäni kanssa. Kerran vuodessa vierailen yleensä hänen luonaan, mutta vierailu on kauhean väkinäistä.

    Viime kesänä hän sai sydäninfraktin, joka tottakai pysäytti meidät kaikki mutta eivät asiat ole siltikään mihinkään suuntaan muuttuneet, valitettavasti. Olen kaikille sanonut, että elämässäni on vain joku ihminen, jota pitäisi kutsua isäksi mutta siihen se jääkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä lisätäkseni, meitä on kaikkiaan 7 sisarusta. Äitini on viimeiset 20 vuotta siis kasvattanut meidät yksin. Oon ikuisesti hänelle kiitollinen, että on jaksanut meidät kaikki kasvattaa kunnollisiksi ihmisiksi, joilla kaikilla on ammatti opiskeltuna. Helppoa ei ole elämässämme ikinä ollut, mutta kaikkea ollaan osattu arvostaa mitä vähänkin ollaan saatu.

      Poista
    2. Häkellyttävän kamalaa kuulla, että oma vanhempi alistaa omia lapsiaan sanallisesti. Tämän kuultuani uskallan olettaa, että isälläsi ei ole kaikki hyvin henkisesti, ei tuollaista (minun mielestäni) terve ihminen sano. Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista <3 Hienoa, että olet asian yläpuolella ja pystyt elämään normaalisti ilman traumoja. Mukavaa syksyn jatkoa ja kiitos, kun jaoit tarinaasi :)

      Poista
  6. Mulla on paras isi <3

    VastaaPoista
  7. Kirjoitit jotenkin tosi kauniisti vaikkakin surullisesti. Pystyn samaistumaan tähän sillä oma isäni "lähti" noin 4vuotta sitten. Hän petti äitiäni emmekä voineet enää olla samoissa väleissä sillä teko oli niin järkyttävä. Kyllä hän vielä soittelee todella harvoin kylläkin mutta ei se ole samanlaista kun ennen :( surullista mutta kyllä tän asian kanssa elää. Onneks on itsellä 4 ihanaa sisarusta ja rakastava mies. Mitä mieltäsä muuten oot pettämisestä siltä kantilta et jos sun läheinen ystävä tai perheenjäsen pettäisi puolisoaan, niin voisitko olla vielä väleissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Silja, kiva että tunne välittyi :)

      Pettäminen on todella vaikea asia, ja siihen liittyy yleensä paljon erilaisia asioita. En valitettavasti osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä koko asetelma mielestäni vaikuttaa päätökseen. Ainakin olen sitä mieltä, että tällaisessa tilanteessa esimerkiksi äiti ei saa määrätä sitä, onko lapset mahdollisen pettämisen jälkeen tekemisissä isän kanssa - lapsien täytyy saada itse päättää tästä. Todella hankala aihe, ja niin yksilöllinen. Loppupeleissä pettäminen tapahtuu kahden osapuolen välillä, eikä siitä saisi koitua haittaa ulkopuolisille, mutta väkisinkin se vaikuttaa jollain tasolla myös muihin läheisiin. Tsemppiä ja kiitos kommentista! :)

      Poista
  8. No nyt osu ja uppos! Ajattelin tosta alusta et tää on ihan erilainen teksti mut mitä pidemmälle menin, sitä paremmin pystyin samaistumaan tilanteeseen. Voisin kertoa oman tarinani tähän väliin.

    Olin pienestä pitäen aina "isin tyttö". Eli toisinsanoen iskä anto aina kaiken periksi ja oli se joka anto rahaa. Tätä siis jatkui kivasti koko ala-asteen. Sit vaihdettiin paikkakuntaa kun menin yläasteelle. Vanhemmat eros enkä nähny isää yli vuoteen. Sit se tuli yks päivä ja sano et "ollaan äitis kans asumuserossa" no shit. No isä muutti takas samalle paikkakunnalle mistä oltiin lähetty ja Mie jäin äitin kans kaksisataa. Iskää näin aina vähän vaihtelevasti mut sit se vakiintu huipun naisen kans ja kaikki muuttu. Sillon kävin siellä joka toinen viikonloppu ja olin taas iskän tyttö.

    Sit ne eros. Ja iskä löys taas uuden. Ja ehkä vuoden pidettiin yhteyttä enemmän ja vähemmän kanssa pari kertaa kävin. Tammikuussa 2011 näin iskän edellisen kerran. Sit alko soittelut vähenee ja nyt en oo sanaakaan vaihtanu puhelimitse kahteen vuoteen. Facebookissa tykätään mun kuvista ja toivotetaan hyvää syntymäpäivää mut siihen se sitten jääkin.

    Sen tiedän et iskä on eronnu siitä naisesta et sekään ei voi olla syynä. Syynä on et ei oo syytä. Se vaan sattu unohtaa et sillä on tytär. Ja itseäkään se ei enää ihan hirveästi hetkauta mut kyllä sitä aina välillä miettii.


    Sulle kaikkea hyvää elämälle.


    Terveisin: eräänlainen sielunsisko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, ja pahoittelut että sen julkaisu kesti - halusin julkaista sen siten, että ehdin heti vastata sinulle. Tuo on kyllä aina niin surullista, jos vanhemmat tai jompi kumpi vanhemmista ei muista vanhemman vastuuta. Kiitos kun jaoit tarinaasi, ja samoin, kaikkea hyvää sinulle! :) Mukavaa viikonlopun jatkoa!

      Poista
  9. Rohkeaan aiheeseen tartuit!
    mielestäni on hyvä jos asiat pystyy sopimaan, mutta jos on kuullut vaikkapa jotain inhottavaa niin ei sellaista kyllä tarvitse hyväksyä eikä ikäviksi asioiksi koetut asiat unohdu helpolla. Minulla ei ole vanhempien kanssa ongelmia, sen sijaan muutama toinen sukulaiseni eivät ole hyväksyneet minua koskaan sellaisena kuin olen puhumattakaan harrastuksistani kuten matkailu. Lopulta en enää jaksanut kuunnella joten annoin asian olla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse suodattaa, olet oikeassa! :) Naurattaa, että matkailu koetaan pahaksi harrastukseksi - taitaa olla se perisuomalainen kateus, joka kolkuttaa heidän päässään, muuta syytä en keksi. Eri asia on, jos kyseessä olisi jokin vaarallinen harrastus tms, jonka takia suku olisi huolissaan. Paras on elää kuten itse parhaaksi näkee, ja jättää muiden mielipiteet unholaan :) Kiva kun kommentoit!

      Poista
  10. Hei! Olen jotenkin kiitollinen tekstistäsi, vaikka se ei mikään kiva teksti ollutkaan. Olen itse myös "isätön", isä on siis olemassa mutta yhteydenpitomme on vuosien saatossa hiipunut olemattomiin, kun nähdään isää ei kiinnosta minun elämäni tai mitä minulle kuuluu. Hän ei soittele tai pidä yhteyttä muutenkaan. Kirjoituksesi jotenkin helpotti oloani, koska kaikilla ympärilläni olevilla ystävilläni, poikaystävälläni yms on välittävät ja ihanat isät, joita kaikkia katson ihaillen ja kiitollisena siitä, että tiedän millaisen isän haluaisin omille lapsilleni. Oli kuitenkin helpottava tajuta, että en ole ainoa, jonka isä voisi pitää yhteyttä, mutta ei pidä. Joskus olen miettiny niinkin kamalaa, että niillä joiden isä on oikeasti kuollut on helpompaa, kuin meillä joiden täytyy konkreettisesti kokea miltä tuntuu kun omaa isää ei kiinnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, ja kiitos pitkästä kommentistasi :) Tosi ikävä kuulla, että olet samassa tilanteessa. Vaikea sanoa, kenellä on helpompaa tai vaikeampaa, mutta molemmat tilanteet ovat kyllä todella surullisia :( Kaikenlaisia ihmisiä mahtuu tähän maailmaan, ja osa valitettavasti on näitä, joille edes (yleensä maailman tärkein asia) oma lapsi ei merkitse juurikaan. Olen myös monet kerrat kuullut "olisi kiva nähdä useammin, milloin tulet käymään" jne löpinää, mutta jos oikeasti kiinnostaa, niin miksi ei sitten itse tule tapaamaan ja muuta tapojaan? Nyt on tosin jo liian myöhäistä. Kyllä meitä on täällä monia, jotka ovat samassa tilanteessa, valitettavasti <3

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.