torstai 17. syyskuuta 2015

Tiistain ja sunnuntain välisenä yönä..

...tämä biisi kuvastaa lähes kirjaimellisesti meidän viime viikkoa Kreikassa. En ole ollut koskaan noin juhlapainotteisella matkalla, tulipahan sekin koettua. Viikko valvomista ja lyhyitä yöunia, riekkumista kaupungilla ja drinkkejä saivat aikaan todella pahan henkisen morkkiksen - mitä olenkaan tehnyt kropalleni. Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin onneksi en ole sellaista sorttia, joka vetää viinaa alkuillasta aamuyöhön, vaan osaan lopettaa ja jatkaa juhlimista selvinpäin tai vesilinjalla. Mutta silti. Nyt on aika antaa kropalle takaisin.

Tämä postaus on rehellinen, ja se saattaa järkyttää varsinkin sellaisia ihmisiä, jotka ovat pitäneet urheilua osana jokapäiväistä elämää aina. Minä en ole. Olen harrastanut satunnaisesti milloin mitäkin: ratsastusta, tanssia, kotijumppaa, lenkkeilyä. Mutta koskaan elämääni ei ole kuulunut pitkäaikainen tai tavoitteellinen liikunta. Silloin kun olen llut hyvissä mitoissa, olen kontrolloinut painoani ruoan avulla - tällöinkään liikunta ei ole tehnyt osaansa.

Tähän em. asiaan on kaksi syytä, toinen niistä on puhdas laiskuus. Toinen taas on minulle hieman arkaluontoinen asia ja se liittyy ihmispelkoon. En oikeastaan ole varma milloin tämä on alkanut, mutta koen vahvasti sen liittyvän edellisen blogini aikaan. Huomasin jo muutama vuosi sitten, että en viihdy lainkaan esim. Helsingin keskustassa ja koen usein oloni kiusalliseksi paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En ole onneksi koskaan kärsinyt suoranaisista paniikkihäiriön oireista, eli pystyn toimimaan normaalisti suurissa väkijoukoissa, mutta pään sisällä velloo ahdistava olotila ja olen aina todella helpottunut, kun pääsen pois tällaisesta tilanteesta. Huomaan myös, että esim. keskustassa käyminen on minulle jollain tavoin henkisesti rankkaa, sillä tunnen oloni aina väsyneeksi ja lamaantuneeksi sieltä poistulon jälkeen. Ja tämä pätee vaikka ihan tunninkin keskustassa käymiseen.

Äitini on joskus maininnut kärsineensä julkisten paikkojen kammosta tai jonkinlaisesta ahdistuksesta liittyen väkijoukkoihin - en tiedä voiko tällainen olla jollain tavoin periytyvää, vai onko minulla vain sattunut huono tuuri, että itsekin kärsin siitä. Oli miten oli, huomasin edellisen blogini aikana, että tuo tunne vahvistui ja silloin jopa vältin keskustassa käyntiä parhaani mukaan. Nykyään siellä käyminen on jo helpompaa, mutta en edelleenkään nauti keskustassa pyörimisestä.

Olen aina ollut sellainen, että asetan itseni esille vain, jos tiedän että hallitsen tilanteen ja minulla on jotain annettavaa. Pelkään esimerkiksi julkista puhumista tai esiintymistä todella paljon. Olen aina kieltäytynyt tällaisista tilanteista ja pakolliset olen hoitanut kovan psyykkauksen jälkeen ihan hyvin, mutta siltikään en ole ollut mukavuusalueellani. Josta päästään taas tähän liikunta-asiaan. Salit ja ryhmäliikuntatunnit ovat pahin painajaiseni, sillä siellä asetan itseni esille ja tiedän, että en ole hyvä siinä. Tiedän, että tekniikkani on huono tai väärä, tiedän, että kuntoni on heikompi kuin muiden ja tiedän, että mokaan mm. laitteiden kanssa. Nämä asiat ovat pitäneet minut muutamaa hajanaista salikertaa lukuunottamatta kaukana saleista. Tiedän, että jokainen keskittyy salilla omaan suoritukseensa, mutta minun päässäni se asia vääristyy ja koen, että minua tarkkaillaan. Tottakai saleilla käy niitä kyttääjiäkin, mutta suureksi osaksi saleilla käyvät ihan normaalit, omaan tekemiseensä keskittyvät ihmiset.

Eilen illalla juttelin reissutyttöjen kanssa Whatsapissa ja päätin klo 22, että aamulla lähden salille. Päätin, että nyt saa riittää tämä pelkääminen ja annan itselleni anteeksi, jos mokaan tai olen huono. Päätin, että kroppani tarvitsee nyt hyvää viikon rääkin jälkeen ja tiedän, että kukaan muukaan ei huolehdi kropastani, jos en itse sitä tee. Kuka minut nostaa ylös tuolista vanhana, jos en itse omilla lihaksillani siihen pysty? Aineenvaihdunta on hidastunut ja olen jo siinä iässä, että luonnollinen hoikkuus ja kunto eivät ole itsestäänselvyyksiä. Laihdutuskuurille en ala, mutta jos pari kiloa tippuu tässä samalla, en pistä pahakseni. Haluan voida hyvin ja nauttia siitä asiasta, mistä suurin osa ihmisistä nauttii. Liikunnan ilo - tuntematon käsite minulle, joka on aiheuttanut vain ahdistusta tähän asti. Mutta nyt se saa loppua.

Nyt istun ruokapöydän ääressä ja tunnen niin suurta onnistumisen iloa. En siitä, että olisin vetänyt kovan ja onnistuneen sekä monipuolinen salitreenin. Vaan siitä, että raahasin itseni aamulla kuntosalille, vaihdoin urheiluvaatteet päälle, hyppäsin crosstrainerille, sain hetken crossaamisen jälkeen kamalan sumenemiskohtauksen, menin huilaamaan pukkariin ja join vettä, laitoin kengät takaisin jalkaan ja hyppäsin juoksumatolle. Vedin siinä kunnon lenkin ja hiki valui niin paljon, että Kreikan aurinkokaan ei sitä pystynyt aiheuttamaan. Olin aivan varma, että luovutan siinä vaiheessa, kun huomasin että pelkkä crosstrainer sai aikaan pyörryttävän olon. Rauhotuin, kokosin itseni ja tajusin, että osa siitä johtui varmasti kovasta jännityksestä, joka minut oli vallannut ennen salille menoa. Söin ennen salille lähtöä, mutta en ehkä tarpeeksi. Hetken ajatuksia järjesteltyäni ja levättyäni, päätin mennä takaisin salin puolelle ja onneksi menin. En olisi uskonut rakastuvani juoksumattoon, sillä inhoan juoksemista luonnossa. Mutta tuo ihana rullaava masiina jalkojeni alla olikin niin pehmeä ja siinä oli helppo säädellä nopeutta ja tekniikkaa. En saanut sääriini normaalisti lenkkeilystä aiheuttavaa pistävää kipua, vaan vedin kunnon lenkin hyvillä mielin, ilman kipuja.

Näinkin pienen, tunnin salikokemuksen jälkeen tiedän mitä se on. Liikunnan ilo. Ja toivon sydämeni pohjasta, että teen tämän uudelleen vielä monta kertaa.

PS. loin CAVA -blogille ja teille lukijoille oman Suomen Punaisen Ristin keräyslippaan, pienikin apu on suuri, jos kaikki teemme sen!
Lahjoita sinäkin ja auta: https://www.lahjoituslipas.fi/punainenristi/cavablogilukijat/lahjoita/

22 kommenttia :

  1. Itsekin jännitän kovasti esiintymistä ja sitä vaativia tilanteita. Ja salilla/ryhmäliikuntatunneilla käydessä en niinkään ajattele sitä teenkö oikein, tekemällä oppii.. Enkä itsekkään kiinnitä huomiota siihen mitä muut tekevät. Itseäni salilla käydessä ahdistaa eniten se että kun en ole laihinta sorttia (pyrkimystä sinne on) että ihmiset ajattelevat etten kuulu sinne ja mitä tuokin täällä tekee kun ei näytä siltä että harrastaisi liikuntaa. Ja vaikka en itse ikinä ajattele näin vaan pikemminkin että on hienoa että ihmiset ovat liikkumassa. Itse aina yritän valita mahdollisimman hiljaisen ajan käydä salilla tai ryhmäliikunnoissa paikan takaata ja nurkasta. Omaa ajattelua on vaikea muuttaa, mutta ylpeä pitää olla että käy vaikka aina ei ole helppoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit kokemuksiasi, mulla vähän sama homma. Siis se, että en ole laihinta sorttia ja luulen että siksi en saisi salilla käydäkään joidenkin mielestä. Naurettavaa, mutta mieli tekee joskus inhottavia temppuja monelle meistä :( Mulla on vielä matkaa ryhmätunneille, mutta se voisikin olla sellainen päämäärä tai tavoite :) Kivaa päivää!

      Poista
  2. Tsemppiä paljon! :) Jostain se on aloitettava. Itsekin aloitin salilla käymisen viitisen vuotta sitten ja olihan se aluksi jännää, kun ei tiennyt yhtään mitä siellä tehdään. Nyt kuntosali/liikunta on ihan viikottainen rutiini ja tuntuu ettei pysy järjissään, ellei käy treenaamassa sitä 3-4 kertaa viikossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!! :) Toivon sydämeni pohjasta, että liikunnasta tulee myös mulle viikottainen rutiini. Mahtavaa, että sinulla onnistui! Kiitos kun kommentoit :)

      Poista
  3. Aivan mahtavaa! Liikunnan iloa on valtava tunne, kunhan sen ensin saavuttaa.
    Itselläni lapsuudessa ei koskaan kannustettu liikkumaan, kumpikaan vanhemmistani ei harrasta liikuntaa, jos satunnaisia kävelyretkiä ei lasketa.
    Joten, en harrastanut minäkään. Aikuisena sitten vähän väkipakosta, että paino pysyisi kurissa, herkuttelu kun on niin kivaa.
    Innostun jostain aina älyttömästi, kaikkea krav magasta kuntosaliin on tullut tehtyä.
    Kesäll keksin Malminkartanon portaiden kipuamisen - päivittäin 6 - 7 kertaa ja voi taivas, että oli palkitsevaa!
    Kunnes, iski keuhko-, nielu- ja korvatulehdus, joka kesti yli 4 viikkoa! HETI tämän jälkeen nyrjäytin nilkkani pahasti, joka nyt 4 viikon jälkeen on ihan kaput - se siitä kipuamisesta. Että harmittaa!
    Odotan kuin kuuta nousevaa Leppävaaran "uimataivaan" aukeamista, liikuntalippuja on 5 nippua - eikun sinne.
    Tsemppiä kovasti sinne, kunhan saat mukavan rutiinin liikunnassa päälle, siitä tulee suoranainen himo. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, todella inhottava tuo sairasteluputki, se on pahinta liikkumisen kannalta!! :( Mä en voi ymmärtää miksi en koskaan käyttänyt hyödyksi Malminkartanon portaita, vaikka asuin vuosia lähellä. Kiitos tsempeistä, tätä odotellessa!! :) Mukavaa päivää!

      Poista
    2. Piti vielä lisäämäni, että ymmärrän tuon ahdistuksen olon ihmisjoukoissa! Jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia, etteivät viihdy ihmispaljoudessa - ei silloin innosta salillekaan mennä. Tuttua!
      Hienoa, että olet ottanut vahvan niskaotteenja ainakin kokeilet. Jee!

      Poista
  4. Hyvä rehellinen postaus! Samaistuin moneen kohtaan tekstissä, varsinkin tuohon esilläoloon. Otin just viime kuun lopulla salikortin vihdoinkin ja voi vitsit miten mukavaa se yllättäen onkin ollu kun saa heräteltyä kroppaa, nollattua aivoja, purettua stressiä ja viettää ihan omaa aikaa (muutenkin kun netflixin kanssa... :D). Nykyisellä salilla mut otettiin tosi hyvin asiakkaks ja se on varmaan yks asia mikä teki salilla käymisestä miellyttävää. Sopimusta tehtäessä juttelin työntekijän kanssa reilun tunnin ja sovin pt:n kanssa treffit ja käytiin saliohjelma läpi ja mikä tärkein, opeteltiin käyttämään laitteita oikein. Liikunnan riemu on täälläkin siis vihdoin löydetty! :) tarkoitus olisi kohta alkaakäymään myös ryhmäliikunnoissa (se olikin yllättävän kivaa joskus yhen salikortin aikaan) ja varsinkin jooga kiinnostaa! -Rosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rosa :) No älä muuta sano, huomasin että en ajatellut siellä lainkaan asioita, jotka tällä hetkellä stressaavat tai surettavat - ihan mahtava pääkopan tyhjennys! Mullakin nimittäin ollut tuo sarjojen katselu sitä omia ajatuksia karkuun pääsemistä tähän asti.. Mä myös harkitsen tuon starttipaketin ottamista, siihen kuuluisi juurikin se oma ohjelma ja laiteopastus.. Kiitos kun kommentoit ja kivaa päivänjatkoa! :)

      Poista
  5. Mä itse kärsin paniikkikohtauksista yhdessä vaiheessa, se alkoi kesällä 2014, mutta sillon oli vaan yksi pieni (ja se johtui stressistä). Tänä keväänä/kesänä niitä tuli sitten useempi(nekin stressistä). Yksi johtui varmasti siitä, että en tykännyt juuri ollenkaan olla ison ihmismassa lähellä ja muutenkin, kun lähijunalla matkustaa ja se helposti täyttyy ruuhka-aikaan (vältän kulkemista sillon), niin sillon aina huomaan kuinka se ahdistus nousee.
    Aluksi se oli ihan kamalaa, kun en tiennyt että mikä mua vaivaa, mutta sitten mies otti selvää ja totesi, että tästä on kyse, ja että se on ihan normaalia. Jotenkin se sana "normaali" sai multa sen pelon pois, ja nyt ne ovat harventuneet. Veikkaan siis, että pelko siitä "epänormaalista" vain nosti sen aina mieleen.

    Kävin kolmisen viikkoa sitten lenkillä yksin, lähdin sinne aivan liian myöhään (ruokailusta 2h) ja puolessa välissä matkaa aloin miettiä, että olen kamalan väsynyt ja jaksanko kävellä takaisin kotiin, mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tunsin kuinka se saakelin kohtaus nousi vahvemmin ajatuksiin ja kroppa alkoi antaa periksi. Mutta jotenkin kummallisesti sain tsempattua itseäni ja pääsin kuin pääsinkin kotiin! :) Siitä tuli tosi suuri onnistumisen-tunne, tietysti kotiin päästyäni alkoi älytön vollotus, mutta veikkaan että se johtui siitä, kun olin samaan aikaan tosi pelästynyt siitä tunteesta ja samaan aikaan sillä hetkellä helpottunut, kun olin päässyt kotiin.

    Mä lenkkeilin ennen tosi paljon, koska meillä oli koira ja se aina tsemppas mut lenkeille. Koiran menehdyttyä nyt alkuvuodesta, en itse huomannut, mutta muut huomasivat painon pudonneen. Voin jotenkin todella huonosti, nyt oon alkanu toipua vihdoin edes vähän. Mutta edelleen: lenkille tuntuu tyhmältä mennä yksin (kun tottunut siihen koiraan), nappasin kotikotoa sitten kahvakuulan ja tilasin wish.com:ista parilla eurolla sellasen kuminauhajutun, millä voi tehdä selkä ja etureisilihaksia (y) tästä alkaakin kesäkunto 2030! :-D oho, tulipas pitkä kommentti :c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tuo kuukostaa tutulta, sillä juuri ennen tätä mun sumenemiskohtausta mietin että monta minuuttia olen tehnyt ja monta jaksan vielä, aloin katselemaan muita ihmisiä ja se paniikki otti vallan.. Todella inhottava oire, pakko myöntää :(

      Hhaahah mahatma tuo kesäkunto 2030! Mulla sama ;) Täytyykin kurkata mitä kaikkea wishistä saa, se on nyt mainittu pariin otteeseen mulle parin päivän sisällä. Meidän maastossa ainakin moni lenkkeilee yksinkin, kerran kun kokeilee niin ehkä se siitä lähtisi? Tai saisitko jonkun ystävän koiraa lainaan? Kivaa päivää ja kiitos kun kommentoit! :)

      Poista
    2. Mä veikkaan että se kohtaus on ihan omasta psyykkeestäkin kiinni vielä tähän asti, tietysti toisilla voi olla paljon rankempia, että sinänsä pitää olla kiitollinen, ettei ole mennyt vielä niin! Mulla auttaa vedenjuonti (tasaa hengityst ja pistää ajatukset siihen, että juon oikein, enkä tukehdu siihen veteen) ja tsemppaus. Mulla ei ole kavereita hesassa :-( oon vasta vajaa vuosi sitten muuttanut tänne miehen luokse ja tulevista töistä toivottavasti kavereita sitten saa.

      Wish on tosi kätevä sivusto! :-) sieltä saa todella edullisesti. Mm. tollanen vanupuikkoholderi 3€ posteineen! :-D Super kätevä. Tilasin myös sellasen kuminauhan, jolla voi tehdä reisilihaksia, maksoin 5€ posteineen.... Meneppäs stadiumille niin ne pulittaa ainakina 20€ >:(

      Poista
    3. Jep, mulla myös heti rauhoittui olo kun join vettä reippaasti ja istuin pää polvien välissä.. Veikkaan myös, että sekä psyyke että fyysinen puoli yhdistyy tässä tilanteessa. Toivottavasti saat pian ystäviä täältä! :) Täytyy kurkata heti tuo sivusto!

      Poista
  6. Kuulostaa tutulta! Se on kauhean vaikea selittää, miltä tuntuu jännittää ihmisten ilmoille menemistä. Mulla vielä liittyy siihen jännittämiseen toisinaan semmosta pientä polvien pettämistä: siis polvet ikään kuin vähän notkahtaa ja näytän hetken aikaa horjahtavan. Ei tee hyvää kyllä itsetunnolle... :( Tiedän, että tämä kuulostaa hassulta, mut on oikeesti välillä tosi vaikeeta! Ryhmäliikuntatunneilla aloin itse käymään noin vuosi sitten tosi aktiivisesti ja käyn edelleen. Ensimmäiset pari kuukautta oli kyllä vaikeita, mut sit siitä pääs yli ja voi vitsi miten kivaa se on! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että olet alkanut käymään ja että nautit siitä! :) Ei kuulosta lainkaan hassulta <3

      Poista
  7. Rohkea postaus, arvostan! Itselläni oli nuorempana vähän vastaavia oireita. Pelkäsin esimerkiksi pyörtyväni, vaikka en ole koskaan pyörtänyt. Sinänsä looginen pelko, heh! Näin jälkikäteen ajateltuna elämäni ei ollut ihan parhaalla mahdollisella tolalla ja varmaan pyörtymisen pelko johtui siitä. Nämä ovat niin henkilökohtaisia kokemuksia eli en siis millään tavalla viittaa sinun elämäntilanteeseen :) mulle ehkä ahaa elämys oli se, kun aloin miettiä että mitäs väliä vaikka pyörtyisin tähän, esim julkisella paikalla. Jos itse näkisin jonkun pyörtyvän, ei tulisi mieleeni muuta kuin auttaa. Jotenkin asenne "entäs helvetti sitten" auttoi mua selättämään tilanteen ja toki palaset elämässä loksahteli kohdilleen. Sä et tosiaan ole yksin tuossa tilanteessa ja kun ton selättää, on entistä vahvempi. Tuulta päin sinä rohkea pieni nainen! :) T.j

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos j :) Aika jännä tuo sinun pyörtymispelko! Onneksi pääsit siitä yli :) Monesti me pelkäämme juuri niitä asioita, joista ei ole kokemusta. Muistan nuorempana miettineeni myös pyörtymistä, silloin kun jotkut luokkakaverit oli pyörtyneet esim. koulussa. Mua eniten pelotti se, että lyö päänsä tms. Kiitos, juuri nytkin istun treenihousut jalassa ja syön aamupalaa, kohta taas salille puhkimaan! :) Mukavaa loppuviikkoa ja kiva kun kommentoit!

      Poista
  8. Ihan ensiksi kommentoin tuota epävarmuutta, kun "ei ole laihinta sorttia". Tää on kaikille jotka niin itsestään ajattelee...

    Mä olen ollut aina "tavallinen", viime lähivuosina vähän töpäkämmässä kunnossa ihan puhtaasti kiireen, väsymyksen, ja ajanpuutteen seurauksena. Ihmisiä on monenlaisia, mutta voin sanoa, että mä olen aina ollut tosi iloinen siitä, kun joku iso ihminen tulee salille (tai tosi laiha, eihän liika laihuuskaan ole terveellistä!). No sä et ole iso todellakaan, mutta tarkoitan sitä, että en ole _ikinä_ katsonut tosi suurtakaan ihmistä silleen, että ja mitähän _tuo_ täällä tekee, tai naureskellut. Päinvastoin, mulle tulee aina hyvä mieli, hyvällä tavalla hymyilyttää ja tekisi mieli olla jotenkin avuksi, että se salille uskaltautuva tuntee itsensä hyväksi ja tervetulleeksi ja tulee sinne jatkossakin. Mä ajattelen/tunnen näin, koska mä tiedän ne ajatukset mitä siellä päässä monella liikkuu. Mä olen saanut itse liikunnasta aina hyvää mieltä ja oloa ja mennyt terveys edellä, ja koen suurta sympatiaa, hyvää mieltä ja ylpeyttä siitä, kun liikkumaan tulee joku jolle se selvästikään ei ole se tutuin ja mukavin harrastus. Ylpeyttä siksi, että uskon tietäväni mitä se vaatii pääkopalta, ja se on mahtavaa ja paras teko itselle, kun ihminen päättää alkaa pitämään itsestään huolta :) Se sali tai ryhmäliikunta on ihan yhtä lailla sun paikka, ja mun jos sitä haluaa, ja kaikkien jotka haluaa yhdessä tehdä <3 Älä ihmeessä ota mitään paineita (helpommin sanottu kuin tehty I know), anna itelles aikaa ja teet ja menet vaan.Ja jos sua joku sattuu pidempään katsomaan niin veikkaampa että se johtuu jostakin ihan muusta syystä, kuin minkäänlaisesta arvostelusta :) <3 Kun pääsee siitä pelosta eroon, joku kovassa kunnossa oleva voikin alkaa motivoimaan itseä siinä omassa treenissä ja ketju jatkuu, kun tulee taas joku uusi ja näkee miten päämäärätietoisesti juuri sinä treenaat ja jaksat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihania sanoja ja ihan totta! :) Joka kerta tuntuu helpommalta mennä ja olla salilla, kyllä se tästä varmasti lähtee! Mukavaa viikonloppua <3

      Poista
  9. Mulla liikunnan harrastamattomuuteen on ihmiskammoani enempi vaikuttanut laiskuus ja se, etten oo kovin sporttinen luonteeltani. Muutama vuosi sitten totesin, että on pakko alkaa liikkua terveys- ja painosyistä. Salilla kävin kokeilemassa, mutta kaikki laitteet tuntui tosi hankalilta eikä mulla riittänyt motivaatio potkimaan itseäni käymään siellä. Nyt mä olen noin kaksi vuotta käynyt Friskis&Svettiksen jumpissa ja tykkään tosi paljon. Se on halvempi kuin noi kuntokeskukset ja siellä käy tavallisempaa eri-ikäistä porukkaa. Nykyään jopa välillä löydän sen liikunnan ilon.

    PS. Kiva kun bloggaat taas. Oli ollut sun juttuja ikävä tässä välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että löysit itselle sopivan liikuntamuodon!

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.